Helmikuun nuuskanovelli: Luoto

Majakkamestari Sixten Lindman nousi ylös upottavalta sohvaltaan ja alkoi väännellä matkatelevision antenneja kuin vimmattu. Työ oli turhauttavaa, sillä aina sen hetken kun kuva oli terävänä, kuului kaiuttimesta korvia vihlova rätinä ja kun ääni taas oli kohdillaan, ei ruudusta näkynyt muuta kuin räsymattoa muistuttavaa kuviota. Majakkamestari iski pari kertaa laitteen kylkeen kunnes luovutti ja totesi seuran puutteen vuoksi itsekseen jäävänsä taas ilman uutisia. Tuuli ujelsi yhä kivisen majakan rakenteissa, vaikka useamman päivän kestänyt myrsky olikin jo selvästi tasaantumassa. Majakkamestari käveli kerrosta alemmas, haki varastosta puoliksi juodun rommipullon, irrotti korkin hampaillaan ja otti aimo kulauksen. Pullo kädessään hän kiipesi puhdistamaan linssistön laseja, sillä kovan tuulen takia ne suolaantuivat sameiksi kiusallisen nopeasti ja Sixtenille oli kunniatehtävä pitää majakkansa valo Itämeren kirkkaimpana. Hän hinkkasi ja puunasi, sisältä ja ulkoa ja puolta tuntia myöhemmin nakkasi tyhjän rommipullonsa jonnekin synkkänä vellovan meren syvyyksiin. Majakkamestari haastoi kaikkia kouluajan ystäviään vuoroin kaksintaisteluun, vuoroin seurakseen juomaan lasilliset ja laulaa kailotti marssilauluja minkä kurkusta irtosi. Hän tiesi sanojensa hukkuvan tuuleen ja vain katoavan ketään, edes tyhjyyttä tavoittamatta kaiken kietovaan meren pauhuun. Yöllä hän tunsi yksinäisyyttä, edes myrskylinnut eivät viihtyneet hänen luodollaan.

Päivistä majakkamestari sen sijaan nautti. Aina puolenpäivän aikaan linssistön parvekkeelle laskeutui kalalokki, josta oli ajan myötä tullut Sixtenin läheisin ystävä, vaikkei tämä ollutkaan osoittanut kokonaisen vuoden aikana pienintäkään kesyyntymisen merkkiä. Lintu vain laskeutui kaiteelle, odotteli aikansa saadakseen jotain syötävää ja mikäli ei saanut, lensi tiehensä vain palatakseen seuraavana päivänä uudelleen. Niinä päivinä kun majakkamestari heitti linnulle palasen leivänkäntystään, kävi lokki ahnaasti palan kimppuun ja jäi odottamaan seuraavaa, kunnes taas katosi ja palasi seuraavana päivänä uudelleen. Päivät kuluivat, myrsky laantui, joinain päivinä majakkamestarin Tetanukseksi nimeämä televisio näytti uutiset, toisina ei. Silloin Sixten marssi aina varastoon, joi vähän rommia, vaani Tetanusta ja sopivan paikan tullen ampui sitä kuminauhalla.

Tuuli kävi sinä Jumalan päivänä etelä-lounaasta ja aallot pieksivät luotoa parimetrisinä, kun majakkamestarin silmät näkivät horisontissa kaksi mastoa. Aluksi ne näyttivät sivuttavan luodon muutaman meripeninkulman päästä, mutta kun majakkamestari jaksoi tarpeeksi kauan vain odottaa ja metelöidä, sulautuivat mastot hiljalleen yhdeksi ja alkoivat kasvaa. Sixten säntäsi tornin kierreportaat alas sellaisella vauhdilla, että oli kompastua ja lyödä päänsä. Hän juoksi rantakalliolle, heilutti käsiään ja huusi innoissaan pitkän liudan saksankielisiä komennushuutoja, vaikka tiesikin, ettei se jouduttaisi lähestyvän laivan vauhtia. Sitten hänelle tuli paniikki majakan epäpuhtaudesta ja jo kohta Tetanus oli saanut päälleen pöytäliinan ja tylsistynyt partaveitsi repi eri pituisia partakarvoja Sixtenin kasvoista.

Tre Ankare-alus oli kooltaan paljon vähäisempi mitä majakkamestari oli odottanut, mutta siitä huolimatta hän otti ilomielin sen, myöhemmin vain yksihenkiseksi osoittautuneen miehistön vastaan. Purresta noussut harmaapartainen mies oli pukeutunut tummansiniseen kapteenin pukuun ja lakkiin ja hän kantoi olallaan punaista putkikassia. Välkommen på skär -sanoi Sixten hivenen epävarmana, josta kapteeni kiitti, kehui ilmaa mitä parhaimmaksi ja esitteli itsensä Ludvik kuudenneksi. Hänen kädenpuristuksensa oli varma, mutta ystävällinen. Sixten viittoi hänet majakkaan peremmälle ja lupasi tarjota lasillisen juotavaa. Kapteeni laski putkikassinsa lattialle ja ssnoi ottavansa kernaasti rommia, mikäli sitä vain olisi oikein tarjottavaksi asti. Majakkamestari nosti kätensä kapteenin harteille ja johdatti hänet rommivarastoonsa, jonka nähtyään kapteeni alkoi nauraa hekottaa harvatahtista nauruaan, joka ei ennen iltahämärää loppunutkaan. Kalalokki sai sinä päivänä istua ypöyksin kaiteeellaan ja vain kuunnella kuinka majakan uumenista kantautui kahden humalaisen jungmannin naurua ja kerskuntaa. Sixten kysyi parin lasin jälkeen mitä kapteeni putkikassissaan kantoi, mutta Ludvik kuudes totesi ykskantaan kuljettavansa mukanaan aarretta, jonka yksityiskohdat kyllä selviäisivät kunhan aika vain olisi kypsä. Ja niin miehet joivat rommia, lauloivat yömyöhään merimieslauluja, kuuntelivat säätiedotuksen radiosta ja keittivät papuja. Kolmantena päivänä meri ositti taas voimansa, eivätkä juopuneet miehet uskaltaneet mennä aaltojen liukastamalle rantakalliolle, joten he kiipesivät tornin huipulle ja joivat rommia parvekkeen kaiteen turvallisemmalla puolen. Kallioon lyöneistä aalloista nousi ilmaan suolaisia sumupilviä, joita parvekkeella hoippuvat miehet saattoivat maistaa huuliltaan. Kapteeni kohotti lähes tyhjän pullon ilmaan huutaen kolminkertaisen hurraa-huudon ja pitkää ikää kaikille merimiehille ja majakkamestari säesti aloittamalla perinteisen ruotsalaisen merenkävijän laulun. Ludvik kuudes istahti alas ja alkoi kertoa synkkiä tarinoita maailman meriltä. Hän kertoi uskollisesta sierraleonelaisesta ystävästään Girkukista, joka jaksoi pienestä koostaan huolimatta kantaa kahdeksan kolikkosäkkiä kerrallaan, eikä puhunut saati ilmeillyt amputoidessaan omaa tulehtunutta varvastaan. Yleensä Ludvik kuudes palkitsi pienen sitkeän ystävänsä urotekojen jälkeen ranskalaisella suklaalla, mutta eräänä helmikuun päivän hän osti tälle markkinoilta sekarotuisen koiran, jonka nimesi aluksensa mukaan Tre Ankareksi. Girkuk meni laivakoirasta niin sekaisin, että menetti suuntavaistonsa, eikä muistanut enää edes auringonnousun aikaan missäpäin oli itä, missä länsi. Ludvik kuudes masentui ja oli neuvoton. Hän mietti Tyynenmeren kevätmyrskyssä päänsä puhki, kuinka saisi Girkukin ennalleen, mutta hetki hetkeltä väistämätön lähestyi. Valparaisoon oli vielä kuudentoista vuorokauden matka, kun Ludvik kuudes huusi Tre Ankarea aluksen takakannelle. Sekarotuinen rakkikoira juoksi sen markkinoilta pelastaneen isäntänsä luo lyhyt häntä heiluen, mutta tällä kertaa Ludvik kuudes ei kumartunutkaan silittääkseen tai antaakseen silliä, vaan katsoi koiraa kyynelsilmin. Girkuk aisti tilanteen ja juoksi hakemaan pientä karvaista ystäväänsä takaisin kajuuttaan, mutta juuri kun hän oli ottamassa Tre Ankarea syliinsä, veti Ludvik kuudes taiwanilaisen viidakkoveitsen vyötäisiltään ja löi sillä Girkukia reiteen. Äimistynyt apupoika nosti katseensa, jolloin Ludvik kuudes toivotti tälle hyvää matkaa ja sysäsi hänet valtameren aaltoihin. Ennen kuin Girkuk viimeisen kerran katosi pinnan alle, miehet vielä vilkuttivat toisilleen ja hymyilivät ystävysten hymyä. Molemmat taisivat ymmärtää ja tietää sisimmässään, että näin oli parempi.

Kun kuudes aamu luodolla vihdoin valkeni, nousi kapteeni hyvin voimakkaasti rommilta tuoksuen, mutta muutoin virkeänä ja sanoi velvollisuudekseen jatkaa taas merimatkaa. Hän sanoi jättävänsä punaisen, maailmaa nähneen putkikassinsa majakkamestarin iloksi luodolle, mutta vaati tämän kunniasanan siitä, ettei hän kurkistaisi kassiin ennen kuin viimeisinkin kangastus hänen purrestaan olisi kadonnut hyvän matkaa horisontin taakse. Majakkamestari antoi kunniasanansa, korkkasi merkkipäivän kunniaksi uuden pullon rommia ja lupasi nostaa lipun kapteenin kunniaksi salkoon, jahka tämä vain saisi ankkurin pohjasta. Miehet kättelivät vielä kertaalleen luodon huteralla laiturilla ennen kuin kapteeni Ludvik kuudes nousi alukseensa ja purjehti aalloille, jotka kimmelsivät kirkkaina keskipäivän auringossa. Päivänä, jona luodon lipputangossa liehui lippu ensi kertaa seitsemään vuoteen ja päivänä, jona kalalokki ei laskeutunut majakkaluodolle, vaan saattoi Tre Ankare-aluksen pitkälle matkalleen jonnekin maailman ääriin. Päivänä, jonka iltana majakkamestari vihdoin avasi punaisen putkikassin ja löysi sen sisältä purkkikaupalla hienointa ruotsalaista nuuskaa mitä koskaan oltiin valmistettu. Päivänä, jolloin majakkamestari Sixten Lindman nähtiin viimeistä kertaa rantakalliolla ja jona sittemmin Tre Ankreniksi nimetyn luodon majakassa paloi liekki viimeistä kertaa.

Kapteeni Ludvik kuudes laski mereen kaksi seppelettä, toisen Girkukille ja toisen luodolle jääneelle ystävälleen.