Snusfestin nuuskanovelli: Kenraali Onyxin käsky

Kenraali Onyx vilkaisi huvittuneesti olkansa yli ennen kuin hänen kannustimensa iskeytyivät lihaksikkaan orin kylkiin. En ollut täysin varma oliko hymähdyksen tarkoitus olla kannustava, vai olivatko kyseessä vain halveksuvat jäähyväiset. Laukan äänet kuuluivat vielä pitkältä kanjonista, enkä tohtinut vieraskoreuttani alkaa asettua taloksi ennen kuin viimeinenkin pölyhiukkanen olisi saanut asettua rauhassa takaisin sijoilleen. Kenraali Onyxin antama käsky oli ollut hyvin suoraviivainen ja selkeä, tehtävänä olisi ampua kaikki, jotka alueella ilman yhdysvaltain upeata lippua liikkuisivat. Tehtävän kesto oli jäänyt jokseenkin hämärän peittoon, mutta viimeinen mielikuva, joka minulle asiasta korkeampien tahojen kanssa puhuttuani jäi, oli se, että saattaisin joutua varautumaan pitkäänkin yksinäisyyteen. Toisaalta uskoin myös vahvasti, ettei kukaan laskenut minun selviävän täältä enää hengissä takaisin.

Mietin ensimmäistä kertaa omaa vainoharhaisuuttani istuessani kuistilla ja katsoessani kiväärin piippujen läpi ohuen harsopilven peittämää taivasta. Olin seutukunnilla ainoa kummajainen eläväisyyteni takia, edes korppikotkat eivät vaivautuneet näin pitkälle todellisten ruokakeitaiden ääreltä. Mihin tulisin ikinä tarvitsemaan ainoatakaan aseistani, kangastuksiinko kun juomavesi olisi lopussa ja edellisestä ateriasta kulunut pitkälti toista viikkoa? Laskin aseeni kuistille, kampesin itseni vaivalloisesti ylös ja mietin vielä hetken tutustuisinko rähjäiseen majapaikkaani heti, vai säästelisinkö tätä ylvästä suoritusta myöhempään, mahdollisesti vielä pitkästyttävämpään hetkeen.

Olin kuullut puheita Kenraali Onyxin vieraanvaraisuudesta ja hänen kyvystään järjestää osavaltion mieleenpainuvimpia tanssiaisia. Kabinetti-iltoihin saattoi tulla upseerisvieraita sellaisten matkojen päästä, että niiden taittamiseen kului väistämättä, ratsusta riippumatta useampia viikkoja. Siitä huolimatta, varsinkin tilannettani ajatellen, Onyxin huomioonottavaisuus sai minut yllättymään, kokemaan jopa liikuttuneisuutta. Kenraali oli täyttänyt ruokakaapin maissiviinalla, kahvinpavuilla, viikunoilla, maapähkinöillä ja etelä-ranskalaisilla viinirypäleillä, joista saisin kaiketi myöhemmässä vaiheessa nauttia myös rusinoina. Olipa kaapissa, ikäänkuin tervetuliaislahjana kokonainen porsaanpääkin. Omenoineen päivineen. Kahden ylimmän hyllyn tarjonta sai minut miettimään tarkoitettiinko tällä sitä, että tulisin tosiaan olemaan täällä koko loppuelämäni, vai ulottuiko Kenraali Onyxin vertaansa vailla oleva vieraanvaraisuus näin voimakkaasti myös ihan tavallisen rahvaan keskuteen. Ylin hylly notkui Ettan, General ja Tre Ankare -torneja, alemmalla oli samoissa mitoissa Catchin lakritsia ja kenraalin itsensä kehittelemää ja valmistamaa black portion nuuskaa. Laatunuuskatornien välistä pilkisti lappunen, jonka kaivoin esiin ja luin herkistyneenä välittömästi. Kenraali Onyx kirjoittaa: "Parahin ratsumies Skruf! Esikunnalta saamastani käskystä ei käynyt täysin ilmi, kuinka pitkään postisi täällä tulee kestämään. Voi olla, että joudut itse kaivamaan oman hautasi ja siunaamaan itsesi... ikäänkuin vaivihkaa. Haluan kuitenkin, ettei kaltaisesi isänmaallisen, urhean, oikeiden arvojen ja vapauden puolustajan tulisi elää hetkeäkään turhan vaatimattomissa olosuhteissa. Asettelin Ettanit ja muut arkisemmat nuuskat ylähyllylle, koska keskipäivän paahteen vuoksi kaapin yläosa saattaa lämmetä muutamia kymmenyksiä kuumemmaksi kun seuraava hylly, jonne somistin kaikki laatunuuskat. Kaapin alahyllyjä halusin välttää mahdollisten lapsivieraden tai jälkikasvun varalta... P.s. Tuotekehittelin omaa nimikkomerkkiäni äskettäin hieman vahvemmaksi, joten jos pitää saada potkua päivään, niin kokeilehan sitä! Kunnioittaen: Francois Onyx". Lysähdin pölyiselle lattialle enkä voinut enää pidättää kyyneleitä. Kenraalin sanat olivat kauneimpia mitä kukaan oli minulle koskaan sanonut. Poikani Joseph totesi Dallasin matkalla minun olevan yhdysvaltain paras isä, mutta tämä se vasta oli jotakin... "potkua päivään".

Osasin oikeastaan aavistaa jo ennen ensimmäistä auringonlaskua, että kanjonin kuolemanhiljaisuus tulisi olemaan minun pahin viholliseni täällä. Käärmeitä kammoksuin ja olin ymmärtänyt että tämän tyyliset maisemat olisivat varsinkin kalkkarokäärmeille ja erilaisille hietakyille varsin suotuisia. Muutaman seisahtuneen päivän ja heikosti nukutun yön jälkeen aloin kuitenkin kokea, että jopa nämä niljakkaat matelijat olisivat tervetulleita matalaan majaani. Makasin punkallani ja katselin pää luonnottomassa asennossa ikkunasta näkyvää kapeaa kaistaletta tähtitaivaasta. Kaupungissa hiljaisuus oli nukahtamista ajatellen yleisen hälyn tauottua etu, mutta täällä kun hiljaisuus kietoutui ympärille ympärivuorokautisesti, oli etu ruvennut olemaan ajan myötä enemmänkin rasite.

Olin pyörinyt punkallani arvioni mukaan jo useampia tunteja ja miettinyt ufojen olemassaoloa kun koin ensimmäisen, kait alitajuisen aistimuksen äänestä. Kerkesin jo haudata toiveikkaan ajatukseni pelkkänä harhana, kunnes yht'äkkiä olin täysin vakuuttunut siitä, että hiljaisuus oli muuttunut jonkinlaiseksi tyhjäksi huminaksi. Makasin liikkumattomana paikallani ja kuuntelin. Humina voimistui ja voimistui, kunnes en voinut enää epätietoisuuden vuoksi tehdä muuta kuin nousta katsomaan ikkunasta; kanjoni näytti kuitenkin juuri yhtä elottomalta kuin jokaisena maailman sekuntina. Olin jo istahtamassa takaisin punkalle kun astiakaapin lasit alkoivat itsekseen kilistä. Vedin kengät jalkaan, tartuin kivääriini ja juoksin kuistille seisomaan. Humina oli voimistunut jo niin paljon, että tajusin sen olevan väkisinkin todellista. Olo oli neuvoton, joku tai jokin uhkasi minua jostain, mutta ympärillä ei näkynyt ketään, kenet olisin voinut ampua. Mietin hetken järkevintä toimintamuotoa ja mitä sotilaskoulutukseni oli minulle vuosien saatteessa opettanut. Tilanteen huomioon ottaen olin varsin tyytyväinen ja vakuuttunut ratkaisuni oikeellisuudesta, kun oman provosoitumiseni sijaan kykenin säilyttämään malttini ja jopa psyykkaamaan vapauden riistämistä yrittävää vihollista kylmäverisen tappamisen sijaan. Piilouduin kuistin katosta kannattelevan pylvään taakse ja huusin määrätietoisella äänellä, että kaikki ne, jotka eivät jaa kanssani samoja arvoja, voisivat joko antautua suosiolla tai lausua viimeiset sanansa. Ammuin useita kymmeniä tähdättyjä laukauksia eri suuntiin, matalalle, korkealle, länteen, pohjoiseen, kanjonin reunoille ja oikeastaan kaikkialle mihin vain mielikuvitus keksi ampua. Ammuin ja ammuin, laukaus toisensa perään, kunnes olin vakuutunut, ettei edes kapinen sääski olisi enää selvinnyt hengissä tulituksestani. Humina ei kuitenkaan ollut hiljennyt, päin vastoin. Aloin tuntea epätoivoa ja mietin ihan tosissani armonlaukausta vapauden nimissä itselleni, kunnes tajusin mikä huminan aiheutti. Koin itseni ja ammuskeluni hieman hölmöksi, vaikka edelleenkin seisoin arvojeni ja sen ajatuksen takana, että on turvallisinta ampua jos ei tiedä kuka lähestyy ja millä asialla.

Avasin ruokakaapin ja poimin käteeni kenraali Onyxin valmistaman nuuskapurkin kuin luumun puusta, astelin takaisin kuistille, laskin kiväärin kädestäni ja huitaisin yhä lämpimät hylsyt pois keinutuolilta. Tuhatpäinen biisonilauma mylvi villani ohi piittaamatta kauniista maisemista ja yhdestä yksinäisestä vapuden puolustajasta, joka makasi keinutuolissaan ja nautti kenraali Onyxin kehittämästä lakritsin ja salmiakin makuisesta nuuskasta... Tai minulle kenraali oli tätänykyä Francois. En ollut kokenut kanjonissa aiemmin oikeastaan minkäänlaista onnea, sen enempää kuin tarvetta antaa uudelle kotitilalleni mitään nimeäkään, mutta nyt koin molempia. Päässä heilui voimakkaan nuuskan vaikutuksesta niin, että biisonien loputon virta näytti kiemurtelevan, ja samalla hetkellä keksin sen, kotikanjonini olisi nimeltään Onnellisen nuuskan ja biisonien kanjoni. Varttituntia myöhemmin tunsin kuinka levollinen uni alkoi hiljalleen tehdä työtään raukeassa miehessä. Heitin nuuskan hiekalle ja nukahdin makoisaan uneen ensi kertaa Onnellisen nuuskan ja biisonien kanjonissa. Olin onnellinen mies.