Lokakuun nuuskanovelli: Södermalmin katot

Nostin viereinen kassa olkaa hyvä -kyltin liukuhihnalle ja vilkaisin taakseni. Mies katsoi minuun ensin kysyvästi, sitten sen näköisenä kuin olisi tulkinnut minun haastavan riitaa tai suunnittelevan kassan ryöstöä. Nainen ei vaivautunut katsomaan edes kohti. Hän vaikutti siltä, kuin olisi lopettanut taistelun maailmanloppua vastaan jo paljon ennen tätä pientä ja ärsyttävää, hänelle täysin merkityksetöntä episodia. Nainen vaihtoikin kassaa kyseenalaistamatta, mies empi pienen hetken. Edelläni olleella kuponkivanhuksella ei vaikuttanut olevan mitään kiirettä. Hän oli todennäköisesti päivän ainoalla seikkailullaan huushollinsa ulkopuolella. Odotin maltillisesti kun hän levitti kolikkokokoelmansa beigen värisestä, vanhanaikaista silmälasipussia muistuttavasta lompakostaan tiskille ja nyökkäsi myyjälle merkiksi, että tämä voisi aloittaa laskuun vaadittavan summan kokoamisen. Kassojen takana pelasi teinipika tottuneen näköisesti jassoa. Valaistu, rahaa vuoroin syytävä ja varastava laite oli selkeästi persoona, jonka luonnetta hän oli mitä todennäköisimmin ehtinyt pohtia jo useampaankin otteeseen.

Kun vuoroni tuli, totesin äidille suhteellisen harmaalla äänensävyllä muuttavani Ruotsiin. Hänen ilmeensä ei vastannut siinä mielessä odotuksiani, että ajattelin hänen joko kimpaantuvan tai murtuvan surulliseen tai ilonsekaiseen vollotukseen. Äitini vain tuijotti minua kassan takaa turhautunen näköisenä ja totesi ärsyyntyneen kysyvästi, että Ruotsiin.
- Ruotsiin ruotsiin. Tukholmaan.
- Ethän sinä edes puhu ruotsia?
Mietin hetken ja kielsin oikeastaan puhuvani muutenkaan, josta äiti oli tavallaan yhtä mieltä.
- Milloin sinä ajattelit lähteä?
- Nyt.
- Nyt? Missä sinun kaikki tavarasi ovat?
- Repussa. Sukkia, kalsareita, lompakko... Kortit ja kaikki.
Olemuksesta aisti, että äiti oli päättänyt uskoa minun palaavan ensimmäisten iltahämärien tai ulkona vietetyn yön jälkeen, mutta samalla hänessä näkyi myös pieni pelko siitä, että tämä kaikki olisikin jotenkin lopullista. Lähdettyäni hän huusi vielä perääni ja kurkotti karkkihyllystään kourallisen Jim-patukoita matkaevääksi. Pidin sitä jollain tavalla liikuttavan kauniina ja äidillisenä eleenä.

Bussi saapui Turun linja-autoasemalle useaa tuntia ennen laivan lähtöä. En noussut kyydistä mihinkään, vaan jäin paikalleni odottamaan mitä päätepysäkin jälkeen tapahtuisi jos vaan kietäytyisi nousemasta. Ei minulla sellainen kiire ollut, ettenkö olisi kerinnyt vierailla tarvittaessa vaikka poliisiasemalla. Optimistisista muutto-odotuksistani huolimatta uskoin jokaisen sisällä, putkassakin vietetyn yön olevan itselleni eduksi, vaikken siihen istumisellani pyrkinytkään. Kunhan vain mielenkiinnosta ja maailmankuvaa laajentaakseni halusin kokeilla kuinka yksinäiselle bussista nousemaan kietäytyvälle ihmiselle kävisi.

Kuljettaja huusi ensin paikaltaan auton olevan päätepysäkillä. Kun informaatio ei tuntunut löytävän perille, huusi hän saman asian uudelleen, ensin hieman kovempaa, sitten rasvamonttuun viittaavalla englannin aksentilla. Kuviteli minun olevan ulkomaalainen. Serbokroaatti kukaties. Lopetin mykkäkouluni toteamalla lähinnä itsekseni, että haluaisin päästä satamaan asti. Kuljettaja lähti kävelemään huvittavan näköisessä kumarassa kohti, vaikka hänen päänsä keikkui likimain metrin bussin kattoa alempana. Hän pyysi toistamaan muminani, tuhahti vastaukselleni vähäpätöisesti ja jäi tuijottamaan aavistuksen mitäänsanomattoman väristä asemarakennusta.
- No kai minä heittää voinkin. Tuu tonne eteen istumaan. Tummansinseen liiviin pukeutunut mies palasi jälleen päätään roikottaen ja käsillään käytävän puoleisista penkeistä ikäänkuin vauhtia ottaen takaisin paikalleen.

Ennen kuin olimme päässeet linja-autoaseman pihasta pois, esitteli mies itsensä Kaukoksi ja sanoi, että asemalla olisi tähän aikaan pelkkiä naantalilaisia, joita hän vihasi. Olivat kuulemma niin olevinaan koko sakki, paitsi helsinkiläisille. Niitä ne pirut kunnoittivat ja nauroivat heidän tyhjänpäiväisimmillekin jutuille. En ehtinyt vielä edes vastata kiirettä koskevaan kysymykseen, kun Kauko jo painoi kaasun pohjaan ja jäi odottamaan laiskan oloisen bussin reaktiota. Kerroin laivani lähtevän vasta useamman tunnin kuluttua, mutta hänestä se oli ihan riittävä kiire autonsa haalistuneiden ominaisuuksin esittelyyn. Oli tietyllä tavalla jopa jännittävää odotella ohituskaistalla "jonkin" tapahtumista kun meteli vain yltyi, mutta viereisen kaistan autot ajoivat ohi tismalleen samaa tahtia kuin ennen testosteronin käryistä hurjasteluasentoakin. Kauko sanoi aavistuksen nolona bussinsa suunnitellun lähinnä maantieajoon kun vauhti ei vaan odotuksesta huolimatta ottanut kiihtyäkseen. Nyökkäsin hyväksyvästi, vaikken ymmärtänytkään mitä merkitystä sillä oli, jos kaasu ei kerta polkemiseta huolimatta toiminut.

Kyyti oli siinä mielessä erinomainen, että harvemmin bussi oli vienyt minua satamassa lastauslaiturille asti, kaikkien aitojen sisäpuolelle. En ollut täysin vakuuttunut Kaukon vakavuudesta kun hän ilmekään värähtämättä ylvästeli meidän ehtineen hyvissä ajoin. Totesin jälleen aikaa olevan jäljellä vielä useamman tunnin, johon hän nyökkäsi sen näköisenä kuin ei olisi omannut pienintäkään aavistusta siitä, kuinka pitkä aika yksi tunti on. Hän liihotteli liivi hulmuten avaamaan matkatavaraluukkuja bussin kyljistä ja rupatteli pihalla yksiksen. Kun kielsin omistavani repun lisäksi muita matkatavaroita, naurahti Kauko että "Ammattitauti" ja istahti tyhjän luukun reunalle.
- Pitää kato hoitaa homma aina kunnolla loppuun. Tulee äkkiä sanomista tai pahimmassa tapauksessa lopputili jos jonkun asiakkaan urheilukassi unohtuu kyytiin ja päätyy sitä kautta vääriin käsiin.
- Sattuuko sellaista sitten?
- Ei. Varsinkaan kun me aina katotaan nää luukut. Tästä näkee hyvin.
- Minkä niin?
- Meren. Näkee jos tulee laivoja.
Istahdin alas ja ketäydyin tarjotusta tupakasta. Meri tuoksui voimakkaasti ja satama vaikutti parista merivartioston aluksesta ja rahtilaivasta huolimatta rauhoittavan elottomalta.

Tukholma

Tukholman aamu valkeni utuisena ja aavistuksen kalsana. Seurasin laivan asettumista laituriin peräkannelta ja katselin alhaalla kuohuvia pyörteitä. Mietin kuinka kaukana laivasta voisi vielä uida turvallisesti ja missä kohtaa pyörteet muuttuisivat niin voimakkaiksi, että ne veisivät raavaan miehen mukanaan aluksen alle. Vai veisivätkö pyörteet yleensäkään veden alle niinkuin ihmisiä oltiin lapsesta saakka peloteltu. Veden virtaushan kulki laivasta poispäin. Kävin nopeasti taskuni läpi, mutta ainoa kokeeseeni sopiva esine oli erittäin sulanut Jim-patukka. Sekin hävisi veden alle vastaamatta kysymykseeni arviolta viiden sekunnin lillumisen jälkeen. Nosti repun selkääni ja lähdin etsimään hissiä.

Folkungegatanin toisella puolella hohkasi vain vähän perinteistä lippakioskia kookkaampi huoltoasema kotoisan keltaista valoa. Sen pihalle oli pysäköitynä kaksi autoa. Uudehko, hopeinen Audi seisoi bensamittarin vieressä ja pihan reunassa makasi selvästi pidempään paikalla ollut hailakan sininen vanhempi Volvo. Ajattelin sen kuuluvan huoltoaseman pitäjälle, joka näytti ikkunoiden takaa katsottuna häärivän pienehkön hodarimakkaragrillin kimpussa. Näläntunne ei juurikaan herännyt laivalla syödyn tukevan meriaamiaisen takia, mutta sympaattisena ympäristöstään erottuva huoltoasema sai kahvihampaani kolottamaan sen verran, että päätin hakea sisältä mukaani kupin kahvia. Audin omistaja, farkkuihin, printtipaitaan ja huiviin pukeutunut elintasoruotsalainen jäi pitämään sen verran ovea auki, että kerkesin livahtaa sisään pidättelemättä häntä sen enempää. Makkaroitaan huolestuneen näköisenä katsonut huoltamotyöntekijä tervehti reippaasti ja totesi erittäin ruotsiksi jotain. Tarjosi todennäköisesti makkaroitaan, joita näytti olevan grillissä kellonaikaan nähden luonnottoman paljon. Olin varma, että mikäli niistä ei valtaosa tulisi päätymään roskikseen, joutuisi joku punertavatukkainen nuorimies lasarettiin potemaan salmonellan oireita. Vilkaisin nopeasti mitään etsimättä huoltamon hyllyt, joilla myytiin joitakin välttämättömiä varaosia, erilaisia öljyjä, salkopallopaketteja ja kalentereita. Pyysin nimikyltin perustella Peter -nimiseltä myyjältä itselleni kupin mustaa kahvia ja aloin etsiä lompakkoani. Kiinnitin samalla huomiota tiskin toisella puolella, makkaragrillin vieressä hiljaksiin hyrräilleeseen kylmäkaappiin, joka oli täynnä erilaisia, maustettuja ja maustamattomia nuuskapurkkeja. En ollut koskaan kokeillut nuuskaa, eikä minulla ollut edes sitä nuuskaamiseen tarvittavaa pilliä. Kysyin kuitenkin mielenkiinnosta kuinka paljon elämykselle kertyisi hintaa, mikäli ottaisin kahvini kaveriksi purkin nuuskaa ja tarvittavat välineet. Peter varmisti pienen emminnän jälkeen kotimaani ja lupasi koko paketin pelkän kahvin hinnalla. Olin aina ollut täysin vakuuttunut, ettei sellaisissa pusseihin annostelluissa nuuskissa olisi edes aloittelijalle tarvittavaa vääntöä, mutta Peter vakuutti löytävänsä kylmäkaapista lajikkeen, jonka käyttämiseen ei tarvittasi erikoisvälineitä ja siitä huolimatta saisin tuotteella maailmani huojumaan.

Huoltoaseman pihalla oli helteet ja pakkaset, tippuvat räystäät ja maassa makaavat vaahteranlehdet nähnyt penkki. Se oli maalattu ikkunoiden teippauksiin täsmäävällä keltaisella. Kahvi maistui suomalaiseen verrattuna huomattavasti pehmeämmältä, mutta myös laimeammalta, varsinkin siihen nähden, että kyseessä oli huoltoasemakahvi. Valkoisen, melko suurpiirteisen nuuskapurkin kyljessä lukivat sanat Skruf ja stark. Taustalle oli laitettu abstraktin oloisia harmaita kuvioita, jotka tarkemmin syynättyäni muodostivat jonkinnäköisen kaupunkisiluetin. Siemaisin vielä kertaallen kahvistani ennen kuin avasin purkin ja survoin kaksi tyynyä ylähuuleni peittoon.

Nuuska kirveli huulessa, mutta juuri muuta vaikutusta sillä ei ainakaan ensi alkuun ollut. Istuin keltaisella penkillä, hörpin kahvia, katselin harvakseltaan ohi ajavia autoja ja odotin. Tien toisella puolella nallehuppuinen tyttö näytti äidilleen esimerkkiä kuinka kadut oikeaoppisesti tulisi ylittää. Vaikkei opastus välttämättä äidille täysin tarkoituksenmukaisesti perille mennytkään, ei hänen intensiteettinsä opetusta kohtaan olisi voinut olla enää suurempi. Pahvimukini oli kahta hörppyä vaille valmis kun nuuskan ensimmäinen aalto iski. Se vyöryi ylitseni kuin hyökyaalto, armottomana kuin tavarajuna. Silmät alkoivat harittaa kieroon ja kylmä hiki puskea karpaloitaan läpi otsasta, selästä ja sääristä. Tunne oli mahtava, mutta myös niin voimakas, että mietin pitäisikö nuuska ottaa pois huulesta ennen kuin makaisin taju kankaalla ruotsalaisten naurettavana. En kuitenkaan ennättänyt tunkea sormia vielä suuhuni kun seuraava aalto vei minut jo huomattavasti ensimmäistä voimakkaampana jonnekin todellisuuden ja satumaailman rajamaille. Ravistelin päätäni ja yritin hengittää syvään, mutten älynnyt siinä hätäpäissäni silti sylkeä nuuskaa pois. Sain sen verran tarkennettua sumuista katsettani, että näin leijuvani ilmassa, noin kolmenkymmenen senttimetrin korkeudella. Totta hemmetissä hätäännyin ja aloin hapuilla jaloillani maata. Lyhyen sätkinnän ja muutaman rauhallisemman polkaisun voimasta sainkin kumitossuni takaisin turvallisen asfaltin pintaan.

Otti hetken aikaa ennen kuin olin toipunut säikähdyksestäni. Vihasin oikeastaan koko Ruotsia arviolta vartin ajan. Olin jo ehtinyt luvata itselleni, että tulisin vannomaan ainaisesti lääketieteen nimiin ja puhumaan tulevaisuudessa nuuskasta yksinomaan varoittavaan ja halveksivaan sävyyn. Voimakkaimmat ahdistuksen tunteet alkoivat kuitenkin hiljalleen kaikota ja uteliaisuus nostaa päätään. Mieleni rupesi hamuamaan uutta kierrosta. Tuumin päätöstäni tovin ennen kuin otin penkillä tukevan asennon ja poimin purkistani seuraavat kaksi Skrufia. Uusi annos toimi täsmälleen samoin kuin ensimmäinenkin. Päässä heitti, silmät harittivat ja kylmä hiki kasteli t-paidan. Kun taas leijuin muutaman kymmenen sentin korkeudella ilmassa, en enää säikähtänyt; päinvastoin. Tuntui uskomattomalta ja upealta leijua ilmassa kuin parhaimmassakin sadussa. Siinä missä ensimmäisellä kerralla aloin paniikissa hapuilla maata, halasinkin tällä kertaa yhä ylemmäs. En oikeastaan tahtotilaltani edes huomannut mitä mieleni sai hetkeäkään viivyttelemättä aikaan. Kun ensimmäisen kerran tajusin katsoa alas, olin jo korkeiden kerrostalojen kattojen tasalla. Olo oli totaalisen absurdi. Yht'äkkiä osasin saatana lentää. Käyttäydyin ensihetket kaiketi aika samankaltaisesti kuin hivenen yksinkertainen kultainen noutaja risteilyaluksen kokoisen luun kanssa. Luovuuteni oli kadonnut jäljettömiin, enkä ensialkuun saanut aikaiseksi muuta kuin leijua sillä yhdellä ja samalla paikalla. Hiljalleen järki kuitenkin palasi ja aluksi kokeilin vähän varovaisemmin, sitten jo hieman uskaliaammin vartaloni tottelevaisuutta muutaman kymmenen metrin korkeudessa. Kohta Folkungegatan katosi katonharjojen taa ja Tukholman keskustan korkeat toimistorakennukset alkoivat piirtyä silmiini yhä terävemmin. Korvissa soi vaimea ilmavirrasta johtuva ujellus ja kaupungin yllä leijuva sumu tarttui hien tavoin pisaroina tipahtelevaksi kosteudeksi kasvoilleni. Sain verrattain nopeasti sen verran juonesta kiinni, että uskalsin kokeilla kepeitä syöksähdyksiä. Maisemat vaihtuivat alla. Ensin keskustan ja Södermalmin alueet, sitten Tukholman pohjoisemmat osat ja kohta koko kaupunkialue. Syöksähtelin läpi pihojen ja puistojen, leijuin lokkien yläpuolella ihailemassa merta, jonka runsaan saariston tiesin riittävän sumunkin hälvettyä silmän kantamattomiin. Sisäänmenoväyliä pitkin matelevat autot tuntuivat yliarvostetulta keksinnöltä hitaine ja mielikuvituksettomine liikkeineen. Tukholmalaiset olivat täysin erilaisten normien, lakien, rajoittuneen tekniikan ja mahdollisuksien armoilla, minua ei rajoittanut Skrufin lisäksi kukaan eikä mikään. Hiljensin vauhtiani Östermalmin kohdalla ja laskeuduin sen verran alemmas, että pääsin kurkistamaan sisään muutaman ylvään näköisen talon ullakkohuoneistoihin. Useimmat niistä olivat tyhjillään, joissain hääri pääosin pullantuoksuisen näköisiä rouvashenkilöitä keittelemässä kahvia, täyttelemässä ristikoita tai kutomassa. Yhdellä ikkunalaudalla kiinnitin huomiota Röda Lacket-nuuskapurkkiin, jonka omistajan näkemistä jäin hetkeksi odottelemaan. Tunnettu pop-artisti valahti kalpeaksi ja joutui tukeutumaan ikkunanpieleen kun osoitin nuuskapurkkia ja näytin peukaloa. Hän jäi katsomaan kuin tuonelaan kutsuttuna lyhyttä liitoa ja singahdustani. Välillä istahdin jollekin räystäälle tai oksalle pitämään taukoa, kunnes jatkoin taas kruisailuani. Varpuset säntäilivät edestäni hätääntyneinä orapihlajapensaisiin ja pikkukivet rapisivat puistotiellä väitellessään aiheuttamaani ilmavirtaa. Lapset vilkuttivat haltioituneina pienestä puistosta käsillään ja lapioillaan taivaalle. Heidän suhtautumisensa lentävään mieheen oli odotetustikin paljon varauksettomampaa ja positiivisempaa kuin tylyinä ja myksityneinä möllöttäneiden hoitotätien. He saattoivat tosin järkyttyä sitäkin, että joutuisivat lähipäivinä mitä todennäköisimmin määrittelemään itselleen kokonaan uuden merkityksen sanalle supersankari. Koin olevani sen verran onneaan kirkuville lapsille selitysvelvollinen, että käännyin takaisin, hain vauhtia Narvavägeniltä ja syöksyin lehmusten reunustamalle leikkikentälle. Työnsin oikean käteni nyrkiksi eteen, tähtäsin keinujen välistä ja huusin sankarillisesti Skrufmaaaan... Ketjut vain kilkkasivat takanani ja hyppivät holtittomasti kun väistin kiipeilytelinettä ja nostin lehmuksen läpi takaisin taivaalle. Globen häämötti etäämmällä.

Suunnitelmani oli seuraavanlainen: Hieman Arlandan eteläpuolelta täyteen vauhtiin ja vauhdista riippuen sopivan etäisyyden päässä uima-altailta tuttuun pommiasentoon. Harkinta-aikaa en tarvinnut, koska juttu oli mielestäni loistelias, eikä yhteentörmäys lehmuksen kanssa jättänyt kasvoihini naarmuakaan. Liitelin käsiäni leputellen niin pitkälle, että lentokentän rakennukset alkoivat erottua selvästi ja käännyin takaisin. Vauhti kiihtyi hiljalleen yhä kovemmaksi ja kovemmaksi, jopa niin kovaksi, että yllätyin, vaikka olin vielä hetki sitten kuvitellut, ettei yllättyminen tulisi olemaan enää koskaan osa elämääni. Kuvittelin mielessäni suomalaislehdistön vahingoniloiset ja ruotsalaisten pöyristyneet otsikot, kun härmäläinen lentäjä tömäyttäisi ilman lennokkia ammottavan reiän golfpalloa muistuttavan monumentin kylkeen. Globen alkoi kasvaa edessäni todellisen kokoiseksi ja kun koin hetken prikulleen oikeaksi, kiedoin käteni polvieni ympärille.

Sofia Lundmark oli avannut oven käytävään katsomatta, koska oli olettanut kuusivuotiaan Ronny-poikansa saapastelvan sisään nälän uuvuttamana. Kahdelle poliisimiehelle ei kuitenkaan ollut maistunut kalakeitto, vaan he halusivat kuulla tarinan. Saman tarinan, jota vaaleita viiksiään sukiva, lapsenkasvoinen kontaapeli nyt penäsi. Asetelma oli siinä mielessä nurinkurinen, että Sofia hallitsi tilaa henkisesti, konstaapelin kuunnellessa tämän tarinaa silmät pyöreinä kuin jännittävintäkin hanhiemon seikkailua. Sofian mielestä hänen ainoa virheensä oli laadultaan kasvatuksellinen, eikä siten olisi kuulunut vähemissäkään määrin poliisille.
- Kiinnostaisi vaan tietää, miten konstaapeli itse osaisi selittää lapselleen paremmin tämän lentävän miehen!
- En minä täällä ole lapsia kasvattamassa, vaan selvittämässä mistä tämä lapsi on saanut päähänsä, että sinä heitit hänet.
- Lopeta nyt, aikuinen mies... Tai aikuinen ja aikuinen...
- Enhän minä sillätavoin... Mutta jollakin lingolla tai valtavalla kuminauhalla tai jollain?
- Valtavalla kuminauhalla?
- Esimerkiksi... Tai jollain raketilla?
- Vittu valtavalla kuminauhalla?!?
Sofiaa nauratti vilpittömästi, vaikkei hänen tilanteessaan kovin paljon naurettavaa ollutkaan.

Suurin osa Ruotsin mediasta oli saapunut hyvissä ajoin ennen yhdeksää polisitalolle kuulemaan tiedotustilaisuutta, joka koski Globenin läpi lentänyttä suomalaisturistia. Vakavailmeinen Jens Jenneqvist istahti tuolilleen pari minuuttia jälkeen iltayhdeksän, kaatoi kannusta lasiinsa veden lisäksi yhden sitruunaviipaleen ja siirsi pöydällä olleen nimikyltin tarkalleen mieleiseensä kohtaan. Sali hiljeni Jenneqvistin nostettua päätään. Hän ei tavoilleen uskollisena halunnut jutella niitä näitä, vaan meni suoraan asiaan. Kertoi faktat ja koettuaan itsensä valmiiksi poistui sivuovesta.
- Arvoisat median edustajat, Tukholman poliisi on pidättänyt hetki sitten 33-vuotiaan tukholmalaisnaisen, Sofia Lundmarkin epäiltynä tänään aamupäivällä menehtyneen suomalaisturistin murhasta. Pidätys tapahtui todennäköisiin syihin vedoten. Tukholman poliisi etsii tällä hetkellä kahta murha-asetta, toista vuodelta 1986 ja toista tältä päivältä. Jälkimmäinen, teknisten tutkimusten mukaan vahintään rekka-auton kokoinen linko tai muu vastaava ase löydettäneen pikapuoliin. Kiitos!

Seuraava lehdistötilaisus järjestettiin jo viikon kuluttua, kun Olof Palme oli ilmoittanut spray-maalilla etelä-ruotsalaisen poliisiaseman seinässä olevansa edelleen hengissä.